Osa Kaksikymmentäyksi - Part Twenty-One: Pokhara

 Kuten sanottua, saavuimme siis Pokharaan pari päivää etuajassa. Olimme kuulleet, että se on yksi Nepalin kivoimmista turistikohteista (oppaamme sanoi aina ”nicest place, Pokhara is Pokhara”, josta tuli yksi matkamme sloganeista), joten oli ihan mukavaa saada vähän lisäaikaa siellä. 

 

Suurin vetonaula Pokharassa on maisemat (järvi ja vuoret) ja yleensä ihmiset joko aloittavat tai lopettavat Annapurna vaelluksensa siellä. Järvi nimeltään Phewa Tal on upea näky, ja suurin osa turistitoimintaa sijoittuu sen ympärille. Mekin majoitumme sinne järven tienoille Lakeside-nimiseen kaupunginosaan, joka on häpeämätön turistiloukku – ravintolaa, majataloa, matkatoimistoa ja matkamuistokauppaa vieri vieressä, eikä paljon mitään muuta. Joka tapauksessa vibat olivat aika positiviiset ja se oli meille ihan mukavaa vaihtelua sekä Kathmandun kaaokseen että Annapurna vaelluksen askeettisiin oloihin. Kaduilla kulki enemmän lehmiä kuin autoja, vaikka toki liikennettäkin löytyy. Majatalossa meillä oli oikein oma vessa (vieläpä länsimaalaistyyppinen eli oikein vessanpönttö kyykkyvessan sijaan) ja suihku, josta joskus tuli lämmintäkin vettä, ravintolatarjonta oli runsasta ja oluttakin sai, joten kyllä se meille kelpasi. 

As mentioned, we arrived in Pokhara a couple of days early. We had heard that it’s one of the nicest tourist destinations in Nepal (our guide Bhairus always said “nicest place, Pokhara is Pokhara”, which became kind of a slogan for us) so it was actually nice to have some extra time there.

The biggest attraction in Pokhara is the scenery (lake and mountains) and most people either start or finish their Annapurna trek there. The lake is called Phewa Tal and it is truly stunning which is why most of the tourism is concentrated around it. We also found our accommodation at the Lakeside, which is an unashamed tourist trap – restaurants, guest houses, travel agencies and souvenir shops and not much else. However it had a nice, relaxed vibe with more cows than cars on the street and it was a nice change to the chaos of Kathmandu and the ascetic circumstances on the trek. We had our own bathroom in the guest house with a Western toilet (as opposed to squat toilet) and a shower that occasionally had warm water as well, there were plenty of restaurants to choose from with more variety than the restaurants along the trek and even beer was available and somewhat affordable, so it was all a bit of luxury for us. 

Ensimmäisenä päivänä suoritimme vain yleistä hengailua ja piipahdimme varmaan kymmeneen kylpylään (niin tosiaan, kun tuossa luettelin minkälaisia firmoja sieltä löytyy niin unohdin kokonaan nämä hieromalaitokset, joita myöskin löytyy ainakin tusina per kilometri) vertailemaan hintoja, koska halusimme illalla käydä hieronnassa lievittämässä vanhojen luiden kolotusta. Listalla yhdessä hienommassa paikassa oli tarjolla ”couple massage”, jonka käsitimme tarkoittavan vain sitä, että voisimme olla samaan aikaan samassa huoneessa hierottavana, joten päätimme varata sellaisen. Tämä aiheutti tosin melkoista hämmennystä ja sekasortoa, sillä meille selitettiin, että se hieronta on yleensä tarkoitettu vain aviopareille, siis miehelle ja vaimolle, eikä saman sukupuolen edustajille. Olisin ihan suosiolla myöntynyt varamaan kaksi erillistä hierontaa – en halunnut mitään turhanpäiväisiä ongelmia – mutta heppu ei sitten voinut lakata selittämästä enkä saanut sanaa siihen väliin, kunnes hän lopulta aikansa selitettyään sanoi ”ok no problem, couple massage no problem”. Sovittiin aika ja lähdettiin takaisin majataloomme, kun kauhistuttava vaihtoehto juolahti mieleeni. Muistin kuulleeni eräästä tutusta, joka oli mennyt vaimonsa kanssa johonkin parihierontaan Filippiineilla, ja kyseessä olikin ollut happy ending-tyyppinen palvelu. Siinä sitten murehdittiin, että varattiinko nyt vahingossa joku seksihieronta, ja sen takia ne olivat niin ihmeissään siellä kylpylässä. Loppu hyvin, kaikki hyvin – kyseessä oli siis kuitenkin ihan normaali hieronta (eka kerta, kun kokeilin ayurdaveda-hierontaa) ja olimme vaan siis samassa huoneessa samaan aikaan. Kyllä teki hyvää jumittuneille lihaksille!

The first day we spent just hanging out and checking out probably about ten spas (right, when listing the types of establishments you find in Lakeside I forgot to mention the spas – there were also about a dozen spas per kilometre!) to compare prices, as we wanted to get a massage to ease the pain of our old bones. In one of the fancier places there was a couple massage, which we took to just mean that you are in the same room at the same time so we decided to book that. Only this caused a lot of confusion and endless negotiations among the staff members, as we were explained that that massage is meant for husband and wife, not for same-sex people (not sure if they figured we were a couple). I would have agreed to just book two separate massages then to avoid any unnecessary complications but the guy didn’t shut up for long enough for me to get a word in and finally after all that explanation he said “ok no problem, couple massage no problem”. Fine, we agreed on the time and headed back to our guest house when a horrifying idea came to my mind. I remembered hearing about a couple who went to one of these couples massages in Philippines and it turned out to be more of a happy ending type of massage. Now we got really worried that we accidentally booked some sort of a sex massage and that’s why they were so confused with a pair of women booking it… finally it was all fine though, we had a perfectly normal massage (first time I tried ayurdavedic massage) in the same room and it was really good for our sore muscles. 

Seuraavana päivänä menimme sitten sille kuuluisalle järvelle, jossa olisi voinut joko vuokrata soutuveneen ja soutaa itse (tai paremminkin meloa, sillä ei siellä airoja näkynyt vaan yksi mela per vene), tai melkeinpä samaan hintaan palkata melojan. Järven keskellä oli pieni saari, jolla oli Varahi Mandir-hindutemppeli, jossa pysähdyimme matkalla. Siellä oli vilskettä, sillä oli maan hinduväestön suurin juhla meneillään ja pieni temppeli oli ihan täynnä ihmisiä, suitsukkeen tuoksua ja kellojen kilinää. Sieltä jatkettiin järven toiselle puolelle, jossa mäen huipulla oli World Peace Pagoda. Se on buddhalainen stupa, jonka tarkoituksena on edistää maailmanrauhaa ja sieltä huipulta oli hyvät näköalat Pokharan kaupungin yli. Valitettavasti vuoret olivat melko lailla pilvien peitossa, joten niitä sieltä ei paljoa nähnyt. 

The following day we went the famous lake, where you could either hire a rowing boat and row yourself (well more like paddle, they only gave you one paddle) or with almost the same price hire a guy to row one for you. We stopped on a small island in the middle of the lake to visit Varahi Mandir, a Hindu temple that was bustling with people. It was one of the biggest holidays for the Hindi people and the little island was full of people giving their offerings to the gods, the scent of incense sticks and the sound of bells. From there we continued with the boat to the other side of the lake, where we could climb to the top of the hill to the World Peace Pagoda. It’s a Buddhist stupa that was built by the Japanese to promote world peace and non-violence. The stupa itself was really impressive and also the views from the top were rewarding, although the snow-capped mountains were pretty much covered by the clouds. At least we could see the town of Pokhara and the lake. 

Yksi tärkeimmistä syistä mennä Pokharaan oli osallistua kolmen päivän ”tutustuminen buddhalaisuuteen”-kurssille, jossa myös meditoitiin ja joogattiin. Paikka oli Ganden Yiga Centre ja meitä oli noin 12 henkeä tällä kurssilla. En tiennyt buddhismista paljon mitään etukäteen, mutta olin kiinnostunut sekä siitä että meditoinnista, joogaahan olemme tykänneet harrastaa jo pitemmän aikaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Tykkäsimme kurssista kovasti, sehän oli tarkoitettu ihan aloittelijoille ja siellä opetettiin muutamia buddhalaisuuden perusajatuksia ja periaatteita ja keskusteltiin paljon. Välillä meditoitiin parikymmentä minuuttia kerrallaan, mikä onnistui joskus vähän paremmin ja joskus vähän heikommin (välillä sitä huomasi ajattelevansa ihan mitä sattuu eikä voinut keskittyä, aina silloin tällöin se tuntui toimivan paremmin). Aamu aloitettiin joogalla ja iltapäivällä ennen illallista oli toinen joogasessio. Noin ylipäänsä fiilis oli ihan rento, ei ollut mitään sellaisia tiukkoja sääntöjä kuten joissain hardcore-kursseissa jotka pidetään luostareissa, joissa ei saa puhua tietyn kellonajan jälkeen mitään, ei saa olla mitään fyysistä kontaktia kenenkään kanssa jne. Oli kyllä hieno kokemus ja taas se vähän avarsi omaa ajatusmaailmaa. En nyt sanoisi että olen valmis kääntymään buddhalaiseksi, mutta monet periaatteet sopivat omaan ajatusmaailmaani hyvin – väkivallattomuus, rauhan edistäminen, hyväksyminen, lempeys... 

One of our main reasons for going to Pokhara was to do a three-day retreat where we did yoga, meditation and the basics of Buddhism in Ganden Yiga Centre. It was about 12 people on the course so it was nice and intimate. I knew very little about Buddhism before but I was really interested in it as well as meditation. We have been doing yoga with more or less regularity over the years but I had never really tried to do proper meditation. We really liked the course, as it was meant as an introduction there was a lot of discussion and teachings of the basic principles and ideas of Buddhism. We did about 20 minutes’ meditation sessions at a time which sometimes went well and sometimes less well (at times I found my mind wandering to most astonishing paths, while other times I managed to concentrate better). We started the morning with an hour’s yoga session and in the afternoon before dinner there was another session. All in all it was pretty relaxed, none of those strict rules in the more hardcore retreats that we had a look on the Internet where you have to be silent after a certain time, there can’t be any physical contact with anyone etc. It was a great experience and it opened up my mind a little bit more. While I wouldn’t say I’m now converted to Buddhism, there’s a lot there that really appeals to me – promoting non-violence, kindness and acceptance.

Kurssin jälkeen meillä oli vielä yksi kokonainen päivä Pokharassa ja päätettiin sitten spontaanisti varata ratsastusreissu Sarangkotin huipulle (se on toinen korkea mäki, jonka huipulta pitäisi nähdä hienot vuoristomaisemat jne.) ja kuvittelin, että samalla reissulla voisi käydä myös yhdellä vesiputouksella, joka myös lukeutuu Pokharan nähtävyyksiin. Matkatoimistoheppu, joka meillle tämän retken myi, jätti minut oikein mielellään tähän harhakuvitelmaan, jälkeenpäin kävi ilmi, ettei aika mitenkään riittäisi näihin kahteen kohteeseen, koska ne ovat niin kaukana toisistaan. Ei siinä mitään, mutta koko kokemus oli ihan täysin erilainen kuin mitä odotettiin (ei selkeästi olla oltu tarpeeksi kauaa vielä Nepalissa). Ensinnäkin ne hevoset (tai ponit) olivat aika kurjannäköisiä, säälittävän laihoja ja likaisia. Toisekseen se ”opas”, joka meille tuli mukaan, oli pieni poika joka oli yhtä lailla laiha ja likainen ja väitti olevansa viisitoista, mutta ei kyllä näyttänyt päivääkään yli 12-vuotiaalta. Poika käveli vieressä, kun me ”ratsastettiin”, toisin sanoen mentiin hitaammin kuin kävelyvauhtia, koska ne hevoset eivät kyllä myöskään olleet mitenkään koulutettuja eivätkä piitanneet meidän yrityksistä kontrolloida niitä vähääkään. Siinä vaan istuttiin selässä kun hevonen meni minne tykkäsi, tai yleensä ei mennyt vaan söi vaan kaikessa rauhassa heinää. Mikä pahinta, aina kun hevoset kieltäytyivät tekemästä mitä niiden olisi pitänyt tehdä, poika hakkasi niitä kepillä. Siinä säälitti sekä hevoset että se poika (jonka olisi pitänyt olla koulussa!) eikä kyllä mitenkään erikoisesti nautittu tästä kokemuksesta, varsinkaan kun lopulta huipulle päästiin, oli niin pilvistä ettei niitä vuoria taaskaan nähnyt. 

Mitä opimme tästä – ei ainakaan varata lisää ratsastusretkiä Nepalissa. Täällä on vaan niin erilaiset lähtökohdat kaikelle, ettei sitä aina ymmärrä. Heistä on näköjään ihan hyväksyttävää lähettää pieni lapsi töihin turistien kanssa pitämään huolta kahdesta hevosesta, en tiedä mitä hän olisi tehnyt jos jompikumpi meistä olisi vaikka tippunut selästä tai joutunut johonkin onnettomuuteen. On myöskin ihan hyväksyttävää laittaa ratsastusretkelle hevonen, joka ei ole tottunut ratsastajiin tai ei niitä ainakaan vähääkään tottele. Ja tätä me nyt turistirahoillamme tuimme puolivahingossa. 

After the retreat we had another full day in Pokhara and we made an ex tempore decision to book a pony trekking trip to the top of Sarangkot (another viewing point) and I was under the false impression that on the same trip we could also visit a place called Devi’s Falls, another tourist sight in Pokhara. The guy in the travel agency where we booked the trip was very happy to leave me with this false impression even though later on it turned out that it would have been impossible. Anyway, that wasn’t the worst part – the whole experience was completely different from what we expected. First of all the ponies were desperately skinny and very un-taken-care-of. Secondly, the “guide” who came with the ponies was a little boy who claimed to be fifteen but didn’t look a day over twelve and was similarly skinny and un taken care of. It turned out he was just walking next to the ponies while we were “riding”, in other words we were going slower than walking speed as the ponies were clearly not trained for riding and couldn’t have cared less about our attempts to control them. So basically we were just sitting there while the pony went wherever it wanted to, or more often wouldn’t move but was just eating hay. The worst part was that whenever the ponies didn’t do what he wanted them to do (which was most of the time), the boy was hitting them savagely with a stick. We felt bad both for the ponies and the boy (who really should have been in school!) and didn’t particularly enjoy this experience, especially as we couldn’t even see the mountains from the viewing point as it had again gotten so cloudy by the time we got there.

Note to self: no more horseback-riding trips in Nepal. They just have such different standards that we can’t always understand them. They seem to think it’s perfectly acceptable to send a little child to be charge of two tourists with untrained ponies that don’t obey any orders, I don’t know what he would have done if we fell off or got into an accident of some sort. And we supported this with our tourist dollars.