Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Saturday, October 18, 2014

Osa Kaksikymmentäneljä – Part Twenty-Four: Viime hetket Kathmandu Valleyssa osa 1 - The Last Days in Kathmandu Valley part 1



Vielä muutama päivä Nepalissa jäljellä. Suunnitelmien mukaisesti palasimme Kathmanduun, sillä vielä oli paljon näkemättä sekä itse kaupungissa että ympäröivissä kylissä. Asetuimme tällä kertaa reppureissaajien ja muiden turistien suosimaan Thamelin kaupunginosaan, joka oli hyvin erilainen kokemus kuin airbnb-paikkamme, joka oli hiljaisella alueella kaupungin ulkopuolella. Thamel on ihan täynnä kaikkia mahdollisia palveluja, mitä reissaaja voi tarvita majataloista ravintoloihin, matkatoimistoista pesulapalveluihin ja niin edelleen. Se on myöskin ihan täynnä ihmisiä, jotka haluavat myydä sinulle jotain mitä et halua, hektisiä katuja joilla taksit, riksat ja moottoripyörät vaarantavat kaikkien kanssakulkijoiden hengen jatkuvalla syötöllä (jalkakäytäviähän ei toki ole, kaikki kulkevat samalla tiellä), saasteita, melua, pölyä ja kaaosta. Kaiken kaikkiaan se on aika stressaava paikka, mutta toisaalta siellä on niin paljon helpompaa järjestää kaikki mitä halusimme tehdä eikä tarvinnut ajella takseilla niin kuin airbnb-paikasta. 
 
We headed back to Kathmandu for our last few days in Nepal as there were still many nearby towns or areas of the capital left to explore and settled down in a backpacker hostel “Happily Ever After” in Thamel. It was a very different setting from our airbnb place which had been in a quiet area outside town. Thamel is chock-a-block full of establishments trying to sell you things, hector streets packet with taxis, motorcycles and rickshaws honking their horns (no sidewalks either so you are in constant risk of being ran over while walking on the street), noise, pollution and dust – all in all a pretty stressful place to be. However, it’s very convenient that everything is available within 50 metres’ walk, whether it’s real coffee, laundry service or any type of restaurant you can think of. 

Ensimmäiseksi suuntasimme Pataniin, joka oli aikoinaan oma itsenäinen kaupunkinsa, mutta nykyään se on sulautunut alati kasvavaan Kathmanduun. Siellä on oma Durbar Square, joka on monien mielestä vielä hienompi kuin Kathmandun vastaava, täynnä uskomattoman hienoa arkkitehtuuria lukemattomien temppeleiden muodossa. Menimme Pataniin paikallisella bussilla, joka oli taas oma kokemuksensa. Jo pelkästään bussiaseman löytäminen oli melkoinen haaste. Kaikista paikoista, missä olemme ikinä matkustelleet, Kathmandu on taatusti yksi hankalimmista navigoida. Kartasta ei ole paljon apua, kun katujen nimiä ei ole merkitty mihinkään ja paikallisilta neuvon kysyminen on vähän riskialtista. He eivät mielellään myönnä, etteivät tiedä jotain tai ymmärrä, mitä kysyt, joten he osoittavat johonkin suuntaan – riippu ihan mäihästä, onko se sitten se oikea suunta vai ei. Pyörittyämme ympyrää jonkin aikaa onnistuimme viimein löytämään bussipysäkin (sen kutsuminen asemaksi olisi liioittelua) ja koska kaikki kyltit olivat nepaliksi (emmekä edes osaa lukea niitä kirjaimia), huutelimme aikamme matkakohdettamme ja meidät opastettiin oikeaan bussiin. 

First we headed to Patan, once an independent city but now pretty much part of the urban sprawl of Kathmandu. It has its own Durbar Square which rivals that of Kathmandu’s in amazing architecture with a wealth of different temples and shrines. We took a local bus which was another Nepal experience. First of all finding the bus park was a challenge. Of all the places we have been to, Kathmandu must be one of the hardest to navigate in. Having a map is of little use as street names are not marked anywhere and asking locals for an advice has its risks: they don’t like to say that they don’t know or understand what you are looking for, so they will point you to some direction – whether or not it’s the right direction depends on your luck. Finally we succeeded in finding the bus park and for the lack of signage in English, we proceeded to call out loud “Patan! Patan!” and were subsequently directed to the right bus. 
Patan Durbar Square

Patanin Durbar Squarelle piti maksaa 500 rupian pääsymaksu ja siellä sai sitten viettää vapaasti niin paljon aikaa kuin halusi. Se oli upea paikka, jossa oli paljon nähtävää ja tykkäsimme siitä vielä enemmän kuin Kathmandun vastaavasta, jonka näimme heti Nepaliiin saavuttuamme. Se oli ensinnäkin vähemmän stressaava kokemus, koska siellä sai olla suht koht rauhassa: opaspalveluita tarjottiin ehkä kahdesti ja kohtelias ”kiitos ei” riitti pääsemään niistä eroon eikä kukaan muu tullut häiriköimään. Täällä päädyimme jopa ostamaan matkamuiston, vaikka noin ylipäänsä olemme laittaneet shoppailun pannaan – kaikki mitä ostetaan, pitää kantaa selkärepussa vielä viitisen kuukautta. Joka tapauksessa, keräämme naamioita kaikista maissa, joissa käymme joten olemme antaneet itsellemme luvan ostaa yhden naamion joka maasta. Koska meillä on jo buddhalaisia naamioita aiemmilta reissuilta, päätimme ostaa hindulaisen elefanttijumalan Ganeshin naamion.

To enter the square there was an entrance fee of 500 rupia. It was a gorgeous area with loads to see, while it would have been more enjoyable if the weather was nicer we did still enjoy it. Also it was a considerably more stress-free experience than the Kathmandu one – we were only offered guide services maybe twice and a polite “no thank you” was enough to fend them off and we were not hassled by anyone else. Here we also relented to buying a souvenir – generally speaking we can’t be buying stuff now that we have to be carrying everything on our backs for the next five months but as we collect masks, we have given ourselves a permission to buy one mask from each country. As we already have masks from a Buddhist country, we decided to buy a Hindu one – Ganesh, the elephant god. 

Gina in Patan next to Ganesh

Seuraavana aamuna menimme toiseen kaupunkiin noin tunnin bussimatkan päähän Kathmandusta, Bhaktapuriin. Se on kuulemma Nepalin parhaiten säilynyt keskiaikainen kaupunki ja se olikin uskomaton paikka. Pääsymaksu oli julkeat 1500 rupiaa (tämä on jo oikeasti kallis, yli 10 euroa!) mutta oli se kyllä sen arvoinen. Historiallinen alue oli melko iso ja nautimme siellä kuljeskelusta ilman mitään tarkkaa päämäärää: joka nurkan takaa paljastui aina toinen toistaan upeampia rakennuksia. Bhaktapur on erityisen kuuluisa hienoista puukaiverruksistaan, joita näkyi monissa rakennuksissa ja näimme myös mestarit työssään kaivertamassa käsin yksinkertaisin työkaluin uskomattoman yksityiskohtaisia kuvioita. Huippukohta oli tietenkin jälleen Durbar Square, joka oli mielestäni hienoin näkemäni Nepalissa. Valitettavasti keli oli todella hirveä ja vaikka olimme varautuneet niin hyvin kuin mahdollista (oli sadetakit ja kurahousut, vedenpitävät vaelluskengät ja sateenvarjot molemmilla), armoton sade voitti silti. Ainahan sitä jostain raosta pääsee vettä sisään ja loppujen lopuksi se alkoi tulla jo läpi sateenvarjostakin. 




The next morning we made our way to Bhaktapur, another town about an hour’s bus ride from Kathmandu. It's meant to be the best preserved medieval town in Nepal and it was an incredible place. The entrance fee to the historical part was a steep 1500 rupia (this is actually really expensive, it’s more than 10 euro!) but totally worth it. The area was fairly big and we enjoyed strolling around aimlessly, discovering more and more impressive buildings around every corner. Bhaktapur is also famous for its intricate wood carvings that we saw on many buildings and we could also see the masters at work, doing incredibly detailed carvings by hand with very simple tools. The highlight was again the Durbar Square which was in my opinion the most impressive one I saw in Nepal.  Unfortunately the weather was really horrible and even though we were prepared as well as humanly possible with waterproof shoes and trousers, rain coat and umbrellas, the relentless rain finally got through to us. You know it’s really wet when it rains through your umbrella. 

Peacock Window in Bhaktapur

 Me kirosimme mokomaa sadetta, täysin tietämättöminä siitä, että tämä epätavallinen sää aiheutti myös lumimyrskyjä ja –vyöryjä Himalajan vuorilla, jossa mekin olimme olleet vasta muutama viikko sitten. Oli järkyttävää kuulla uutisista lumivyörystä ja kaikista niistä ihmisistä, jotka olivat hukassa tai kuolleet. Siinä tulee ajatelleeksi, miten pienestä kaikki voi olla kiinni tässä elämässä. Annapurna Circuit on yleensä suhteellisen helppo vaellus eikä sitä pidetä minään vaarallisena extreme-kokemuksena – ja kuitenkin tällä kertaa niin monet ihmiset kuolivat. 

 
We were cursing the rain, completely oblivious to the fact that the unusual weather contributed to the deadly blizzards up in the Himalayas where we had just been a couple of weeks ago. It was shocking to hear the news about the avalanche and all the people who were missing or dead because of it. It really makes you think how brittle life is – Annapurna Circuit is meant to be a raltively easy hike and it’s not considered an extremely risky endeavour, yet so many people lost their lives there so unexpectedly. 

Trying to figure out just which temple I am sitting at...



No comments:

Post a Comment