Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Sunday, September 21, 2014

Osa Kahdeksantoista - Part Eighteen

Tänään, päivä ennen vaelluksen alkua otettiin iisisti. Maanantainahan suuntaamme siis Annapurna Circuitille, ensin bussilla Kathmandusta Besi Sahariin ja sieltä alkaa tallustelu kohti Jomsonia. Varattiin koko reissu Green Valley-nimisen firman kautta, trekin jälkeen osaan sanoa varmasti voiko suositella - tähän asti kyllä on kaikki pelannut oikein hyvin eikä voi kuin kehua sähköpostikommunikaatiota jne. Tätä edeltävä päivä pyhitettiin himmailulle. Tapasimme oppaamme Thamelissa sijaitsevassa toimistossa, juteltiin tulevasta reissusta ja käytiin läpi kaikki yksityiskohdat yms. Tämän tapaamisen jälkeen käytiin vaan juomassa hyvät kahvit ja sitten käveltiin Garden of Dreams-nimiseen puistoon, jossa olikin kiva hengailla ja viettää semi-aurinkoista sunnuntai-iltapäivää: huomattavasti rauhallisempi tunnelma kuin noin ylipäänsä Kathmandussa, vaikka kadun hirvittävä meteli kuului silti puistoonkin.

We were taking it easy today before the trekking trip. On Monday we are heading off for the Annapurna Circuit, first from Kathmandu to Besi Sahar by bus and from there we start trekking towards Jomson. We booked the whole thing through a company called Green Valley, after the trek I can say for sure if they are to be recommended but at least so far everything has gone really smoothly and I can only praise their communication through email etc. We met our guide in the office in Thamel to go through all the details, talk about the trek etc. After that we just stopped for a good coffee and then headed off to Garden of Dreams, which was reputed to be a quiet serene haven amidst the chaos of Kathmandu. It was a lovely place to hang out and take it easy, even though you could still hear the mayhem from the streets.





 Nyt meistä ei hetkeen mitään kuulu, kun ollaan trekillä seuraavat pari viikkoa!

Signing off for a couple of weeks now, see you after the trek!

Saturday, September 20, 2014

Osa Seitsemäntoista - Part Seventeen



Heräsimme aamulla hyvin levänneinä ja innokkaina tutkimaan kaupunkia. Aamupalan ohessa keskustelimme isäntämme kanssa, mitä paikkoja hän suosittelisi ensimmäisen päivämme käyntikohteiksi. Päädyimme täten suuntaamaan ensimmäiseksi suositulle backpacker-alueelle Thameliin, josta saisimme helposti kartan ja sieltä voisimme sitten tallustella Durbar Squarelle, joka on kaupungin tärkeimpiä nähtävyyksiä. 

We woke up refreshed and eager to go out to explore the city. While having breakfast we had a chat with our host to see what places he would recommend to visit on our first day. We headed out to the popular backpacker hangout Thamel, from where it would be easy to obtain a map and from there we can walk to Durbar Square, one of the most important sights in the city. 

Ensivaikutelmamme kaupungista oli kaoottinen, eikä tämä vaikutelma mitenkään päivän aikana muuttunut. Ilmansaasteiden takia monet paikalliset käyttävät naamaria kadulla kulkiessaan (niitä löytyy eri väreissä ja tyyleissä), joten mekin päätimme käyttää välillä apteekista ostettua naamaria ja kyllä hengittäminen tuntuikin helpommalta. Thamel muistutti vaikkapa Khao San Roadia Bangkokissa, tai Indonesian Yogyakartan backpacker-aluetta siinä mielessä, että se poikkesi positiviisella tavalla kaupungin yleisestä tunnelmasta. Sieltä löytyy hostellia, ravintolaa, matkatoimistoa, matkamuistokauppaa, baaria ja nettikahvilaa vieri vierestä ja ihmismassan keskellä on paljon enemmän turisteja kuin muualla, vaikka enemmistö silti vaikuttaa paikalliselta. Thamel ei kaikessa turistisuudessaan tietenkään ole sitä ”aitoa Kathmandua”, mutta jotenkin sen kaaos vaikuttaa positiivisemmalta ja iloisemmalta – siellä on minusta parempi fiilis kuin monissa muissa osissa, joissa kävelimme, missä köyhyys ja likaisuus iskee kasvoille paljon vahvemmin. Siellä on kiva hengailla ja varmasti myöhemmin shoppailla – tänään meillä ei ollut vielä lupaa ostaa mitään. 

Our first impression of the city had been chaotic and the day did nothing to change that impression. Many locals sport face masks against pollution (they come in different colours and styles to match your outfit!) and on the second day we also opted wearing masks while walking on the street and it did seem to make breathing easier. Thamel reminded us a lot of Khao San Road in Bangkok, or the backpacker district of Yogyakarta in Indonesia in that it had a very pleasantly different atmosphere than the rest of the city. You can find hostels, restaurants, travel agencies, souvenir shops, bars and internet cafes in abundance and there are a lot more tourists than in the other parts, even though most of the people on the streets still seem local. Thamel is obviously much more touristic and not the “real Kathmandu” but somehow the chaos there seems more cheerful and positive. In some other parts of the city the abject poverty and dirt just hits you in the face with much more power. Thamel is a pleasant area to hang out and later on to shop as well - today we weren’t allowed to buy anything yet. 



Sieltä kävelimme kohti Durbar Squarea, joka on itse asiassa melko iso alue eikä vain yksi aukio. Se on niin sanotusti historiallisen Kathmandun sydän, jossa on hindutemppeliä ja palatsia ja buddhalaistemppeliä ja monumenttia vieri vieressä, niin täynnä mielenkiintoista nähtävää että meinasi järki lähteä. Siellä hurahtikin monta tuntia eikä kaatosadekaan paljoa haitannut: olihan meillä toki sateenvarjot ja sadetakit (aina valmiina kuin partiolaiset!) ja pahimman sateen aikana päästiin onneksi vanhaan Hanuman-Dhoka palatsiin sisälle. Se toimii nykyisin museona, jonka eri osat tarjoavat eri asteisen kiinnostavaa nähtävää – enimmäkseen kylläkin eri kuninkaiden muotokuvia ja propagandamaisen ylistäviä lehtileikkeitä heidän uroteoistaan. 

From Thamel we walked over to Durbar Square, which is actually a pretty large area and not just one square. It is called the heart of the historical Kathmandy and there are so many hindu temples, palaces, Buddhist temples, monuments etc. that it seemed everywhere you turned there was something amazing to see. We spent hours looking around and photographing the place and even the relentless rain didn’t slow us down: of course we had rain coats and umbrellas (always be prepared!) and during the worst downpour we visited the old Hanuman-Dhoka Palace. Nowadays it houses a museum with a variety of exhibitions, some of which more interesting than the others. Many of them seemed to have just portraits of the kings and propaganda-like descriptions of their heroic actions. 



Durbar Square oli hieno paikka, mutta kyllä siellä törmäsi paljon turismin tuomiin huonoihin puoliinkin. Koko paikka oli täynnä palveluksiaan tarjoavia ”oppaita”, joista suurimmalle osalle riitti, kun sanoi kohteliaasti ei kiitos, mutta jotkut niistä olivat turhan tyrkkyjä ja pahin tapaus lähti joka tapauksessa seuraamaan meitä huudellen informaatiota ohi vilisevistä rakennuksista, niin että voisi jälkeen päin vaatia rahaa tästä ”opastuksesta”. Kun tarpeeksi monta kertaa toistimme, että emme halua häneltä minkään maailman palveluksia, ääni muuttui kellossa törkeyksiksi. Kävelimme pois kiinnittämättä häneen enää mitään huomiota, mutta huvittavaa kyllä muutaman minuutin kuluttua sama mies ilmestyi taas tarjoamaan opastusta, muistamatta edes että oli vasta huudellut peräämme törkeyksiä! 

While being an amazing place to visit, Durbar Square also has its annoyances. The place was full of self-acclaimed guides offering their services and while most of them were ok with a polite “no thanks”, some of them were more persistent. The worst one started following us around yelling information about the passing buildings so that he could afterwards charge us for this “guiding”. After we told him enough times that we really did not wish to engage any services from him, he became really rude and abusive. We walked away ignoring him but the funny thing was that within a few minutes he appeared again offering his guiding – he didn’t even remember that he had just been shouting abuse after us!



Yksi omalaatuisimpia nähtävyyksiä tällä alueella oli elävä lapsijumalar Kumari. Hindut palvovat tätä ”jumalaista” lasta kunnes tämä tulee murrosikään, jolloin tilalle valitaan uusi nuori tyttölapsi. Elävä jumalatar asuu Kathmandussa hänelle vartavasten rakennetussa talossa, jonka pihassa vierailijat saavat käydä ja joskus jumalatar ilmestyy ikkunaan joksikin aikaa. Meillä kävi hyvä mäihä, sillä meidän vierailumme aikana tyttö piipahti yläkerran ikkunassa pari minuuttia. Hänestä ei saa ottaa kuvia eikä hän puhu tai ilmehdi mitään. Oli se outo tunne tuijottaa yläkerran ikkunasta meikattua lasta ja ajatella, että häntä pidetään jumalattarena – tosin vain siihen asti, että kuukautiset alkavat, siihen loppuu jumaluus ja alkaa tavallinen kuolevaisen elämä jälleen kerran. 

One of the most extraordinary sights in this area is the living goddess Kumari. The hindus worship this “divine” child as a reincarnation of a goddess until she reaches puberty, after which a new girl is selected as the goddess. Kumari lives in Kathmandu in a house that was built for this purpose. Visitors can enter the courtyard of the house and if you are lucky, you can catch a glimpse of the goddess as sometimes she appears in one of the window. Apparently we were very lucky as this happened during our visit. It is strictly prohibited to take pictures of the Kumari and she doesn’t speak or make any gestures – just sits there for a couple of minutes looking down at the visitors and disappears again. It was such a strange feeling to be looking up to a little child wearing make-up, thinking that she is perceived divine – only until she gets her period though, then it’s back to the life of the mortals. 



Nähtävyyksien katselun lomassa alkoi tulla nälkä, joten lähdettiin etsimään soveliasta ruokapaikkaa. Päätettiin, että budjetti olisi 200 rupiaa per pääruoka eli noin puolitoista euroa. Hetken harhailtuamme löytyikin melko paikallisen näköinen paikka, joka alitti budjetin reilusti – pääruoalle kun tuli hintaa noin 70 senttiä. Maisteltiin momoja (eli paikallisia dumplings, mikä hemmetti se olisikaan suomeksi) sekä jotain muuta, joka paljastui nuudelisopaksi. Nepalissa on ihanaa kasvissyöjänä, kun kasvisruoan saanti ei ole koskaan ongelma ja voi maistella paikallisia herkkuja huoletta. 

All this sightseeing was making us hungry so it was time to look for a suitable lunch place. We had decided that the budget for a main course would be 200 rupia – around 1,5 euros. After a while we found a relatively local-looking place that was way under budget, as the main course ended up costing 80 rupia, less than 70 cents. We enjoyed a delightful meal of momo’s (dumplings) and something that turned out to be noodle soup. One thing I really love about Nepal is that you never have trouble finding vegetarian food, quite the contrary and for once I am able to sample almost all the local specialities.



Illan päälle oli aika suunnata Monkey Temple eli Apinatemppeliin. Kyseessä on valtava buddhalainen temppeli, jonka alueella asuu – yllätys yllätys – apinoita! Pitikö nyt tulla Gibraltarilta asti katselemaan apinoita, kysyn vaan. Eipä sillä, itse temppeli oli kyllä näkemisen arvoinen, erityisesti näköala Kathmandun yllä.
Sitten vetäydyimmekin kotiin, jossa perhe jo odotteli meitä yksinkertaisen mutta herkullisen nepalilaisen aterian kanssa. Tästä on hyvä jatkaa!

In the evening we still had time to visit the Monkey Temple; a vast Buddhist temple with a huge load of monkeys as inhabitants. So we came all the way from Gibraltar to see monkeys… the temple itself was fairly impressive though, as well as the amazing views over the city of Kathmandu.
By nightfall we headed home to have a simple but delicious Nepalese meal with the family. All in all a very enjoyable day!





Friday, September 19, 2014

Osa Kuusitoista – Part Sixteen: Namaste from Kathmandu



Saavuimme Kathmanduun eilen illalla uuvuttavan matkan jälkeen. Siihen asti olimme saaneet kokea vain niitä matkustamisen vähemmän nautittavia puolia: loputonta odottelua lentokentällä, viivästyneitä lentoja (joka ainoa kolmesta lennostamme oli myöhässä, ei tosin tuntia enempää millään kerralla), monenmonta tuntia ahtautuneena lentokoneen klaustrofobiseen tilaan pystymättä kunnolla nukkumaan... kaikenkaikkiaan matkamme Gibraltarilta Kathmanduun kesti noin kolmekymmentä tuntia.

Koneen lähestyessä kaupunkia tuntui oudolta, ettemme nähneet ikkunasta juuri yhtään valoja. Tiesimme kyllä etukäteen, että Kathmandussa sähkönjakeluverkko ei ole ihan kaupungin koon tasolla ja monesti sähköä on tarjolla vain tiettyyn kellonaikaan tietyssä osassa kaupunkia. Nyt sen näki selvästi, kun laskeuduimme pimeässä – lentokentällä sentään oli valot päällä, mutta kaupungissa ei ollut minkään maailman katuvaloja ja monet talot olivat pimeänä, joillain näkyi olevan omat generaattorit joiden voimilla porskutettiin energiansäästölamppuja, mutta jotkut ravintolat näkyivät tarjoavan palveluksiaan romanttisesti kynttilänvalossa. 

Katujen kaaoksessa ei kyllä ollut mitään romanttista. Olemme käyneet monissa kehitysmaissa ja monissa aasialaisissa kaupungeissa, joten tiettyä kaaosta osaa jo odottaa, mutta silti se on joka paikassa erilaista ja Kathmandu on ehkä äärimmäisin esimerkki, mitä olen nähnyt. Meitä oli kentällä sovitusti vastassa kuljettaja sekä matkanjärjestäjä, jonka kautta varasimme tulevan Himalajan-vaelluksemme. Hyvä olikin, että he olivat meitä vastassa, sillä taksikyyti olisi tuntunut aika turvattomalta näissä olosuhteissa... ensinäkin oli siis pilkkopimeää lukuunottamatta autojen ja moottoripyörien ajovaloja sekä muutamien kadunvarsiravintoloiden tai –kauppojen himmeitä valoja. Kadut ja tiet olivat ihan luokattomassa kunnossa, mikä kuskimme mukaan johtuu tietöistä, kun kaupungin katuja yritetään leventää mahduttamaan nykyistä ajoneuvomäärää. Oli syy mikä tahansa, kadut olivat täynnä ammottavia aukkoja, joita kuski ei yrittänytkään väistellä (toivotonta se olisi ollutkin) ja tietenkin liikenne oli ihan hirvittävää – valtava määrä autoja ja moottoripyöriä huudattamassa torviaan jatkuvalla syötöllä ja hyökkäillen kamikaze-tyylisesti sieltä sun täältä. Gibraltarin hullulta vaikuttava liikenne ei ole toki mitään tähän verrattuna. 

Saavuimme tämän kaaoksen läpi kuitenkin ongelmitta majoituspaikkaamme, joka oli siis buukattu airbnb-sivuston kautta. Se löytyi vieläpä helposti, ottaen huomioon ettei nepalilaisissa osoitteissa ole sellaisia turhuuksia kuin kadun nimi ja talon numero. Osoitteessa on vain sen alueen nimi, esimerkiksi meidän majoituksemme sijaitsee alueella nimeltään Karkhana Chow ja kaikilla taloilla 100 metrin säteellä Karkhana Chowsta on sama osoite. Taksikuskien pitää siis aina hankkia tarkat ajo-ohjeet, sillä osoite ei kerro tarpeeksi. Miten postimies ikinä löytää oikean osoitteen, sitä en tiedä. 

Majapaikkamme sijaitsee kuvauksen mukaan hiljaisella ja rauhallisella alueella. Onneksi tämä pitikin paikkaansa, talo sijaitsee Kathmandun keskustan ulkopuolella mäen päällä ja kaukana meluisasta tiestä – nytkin tätä kirjoittaessani kuulen vain heinäsirkkojen sirkutusta ja koiran haukuntaa liikenteen melun sijaan. Isäntäperheemme on varmasti paikallisten standardien mukaan hyvin toimeentuleva, heillä on todella iso talo (josta he vuokraavat airbnb:n kautta vähintään kahta makuuhuonetta, ehkä useampiakin) josta löytyy kaikki modernit mukavuudet wifiä myöten. He ovat hyvin ystävällisiä ja avoimia ihmisiä, jotka tarjosivat meille illallista heti saavuttuamme. Se tulikin kyllä tarpeeseen, sillä emme olleet syöneet koko päivänä mitään kunnollista ja koneessa Dubaista Kathmanduun paikallisella halpalentoyhtiöllä myynnissä olleet voileivät loppuivat, ennen kuin lentoemännät ehtivät meihin asti... toisin sanoen olimme todella kiitollisia tarjotusta nuudelisopasta. 

Oli sanoinkuvaamattoman ihanaa oikaista pitkäkseen sängylle, edellinen yö kun oli vietetty lentokoneen ahdingossa kaiken maailman luonnottomissa asennoissa. Hyvien yöunien jälkeen herättiin lauantaiaamuna virkeinä ja hyväntuulisina, ei jet lagista tietoakaan! Aika suunnata ihastelemaan Kathmandun ihmeitä.

We arrived in Kathmandu last night after exhausting 30-hour-long trip. Until then we had only experienced the less-nice bits about travelling: endless waiting at different airports, delayed flights (all of our three flights were somewhat delayed, albeit no more than an hour at any one time), lots and lots of hours spent cramped into the claustrophobic space of a plane unable to sleep, not eating properly… 


Landing in Kathmandu was really strange – as we were approaching the city we could hardly see any city lights. We had read before that the electricity supply is not really up to the size of the city and electricity is only available at certain times in certain parts of the city. You could really notice this as we landed in near-darkness! At least the airport had lights but there were no street lights at all and most of the houses were shrouded in darkness. Some houses or establishments must have had their own generators that were powering the dim energy-saving light bulbs but some small restaurants seemed to be serving their meals in romantic candle light. 


There was nothing romantic about the chaos on the streets however. We have visited many developing countries and many Asian cities, so we kind of expected a certain chaos, however it is always somewhat different and that of Kathmandu just hit me in the face as being possibly the most extreme example that I have seen. Good job we had our tour operator meeting us on the airport with a driver as agreed (this is the guy through whom we booked our Annapurna circuit trek) as I would have felt a bit unsafe with a taxi ride under the circumstances. First of all, being nearly dark apart from the lights of the vehicles and the few dim lights from some restaurants, secondly the streets were in an unspeakable condition, full of gigantic potholes that the driver wouldn’t even try to avoid (it would have been hopeless anyway). According to him it’s because the government is trying to make the roads wider to accommodate the growing number of vehicles on the road so they pretty much blew up the roads and they haven’t been re-constructed yet. And of course these horrific roads are chock-a-block with cars, motorcycles and indescribable vehicles, all the time honking their horns and making kamikaze-like manoeuvres from all directions. I always felt Gibraltar’s commuter traffic was a bit crazy, but they got nothing on Kathmandu!


However, we made it through all this chaos without any problems and the driver found our accommodation which we had booked through airbnb. No mean feat, considering that in Nepal addresses don’t bother with trivialities such as street names or house numbers but they are just marked with a general area. For instance, the area where this house is located is called Karkhana Chowk and all the houses within a 100 metre radius from the actual Karkhana Chowk will have the same address. It is normal for taxi drivers to always call for directions when looking for a place as the address will not give you enough information. How any mail ever gets delivered, I do not know.  

Our accommodation is located in a lovely peaceful area – also now while writing this I can only hear the crickets and dogs outside instead of traffic noise. Our host family must be very well off by the local standards, judging by the huge house with all mod cons where they rent out at least two rooms through airbnb. They are really nice and friendly people and luckily enough they offered us dinner as soon as we arrived – very much appreciated since we couldn’t eat anything proper all day and the low-cost airline we took from Dubai to Kathmandu had ran out of sandwiches by the time the stewardesses reached us. 


What a lovely feeling it was to actual lie down on a bed, after having spent the previous night in all sorts of unnatural positions in the airplane. We were both knackered but after a good night’s sleep we were ready to face the world and to explore Kathmandu!

Tuesday, September 16, 2014

Osa Viisitoista - Part Fifteen: Lähtö on lähellä - Getting close now!



Tänään jäljellä: kaksi päivää! Uskomatonta. Näinhän se aina menee, kun jotain odottaa ja suunnittelee iänkaiken – sitten kun se hetki viimein koittaa, tulee sellainen ”tämä tuli niin äkkiä!” olo. Tässä alkaa olla nyt tosi kyseessä: viimeinen työpäivä lusittiin perjantaina, muuttofirma tuli hakemaan Unkariin lähetettävät kamat maanantaina (pakattiin siis ne kaikki niin oleelliset omistukset, joista ei haluttu luopua mutta mitä ei pysty rinkassa kantamaan ja lähetettiin Ginan vanhempien luo säilytykseen) ja huomenna mennään viimeiseksi yöksi kavereiden luo, niin että saadaan tämä talo täysin pakettiin niin sanotusti. Kaverimme asuvat siis La Linean keskustassa, josta on ensinnäkin lyhyempi matka Gibraltarin lentokentälle (toisin sanoen kävelymatka) ja muutenkin tuntuu paremmalta idealta tehdä kaikki lopulliset pakkaamiset ja tavaroiden poisheittämiset jne. keskiviikkoiltana, niin etta torstaina ei tarvitse muuta kuin tallustella lentokentälle. Mehän ollaan jo eletty muutama päivä niin askeettista elämää, kun kaikki on joko myyty tai pakattu ja meidän ennen niin kauniisti sisustettu ja rakkaudella laitettu koti on ollut täysin hullunmyllynä, mutta tilanne tulee pahenemaan entisestään... eilenkin jouduin jo keittelemään keittoa paistinpannulla, kun ei ollut enää kattiloita ja edelleen yritämme myydä jotain jäljelläolevia tavaroita ja vielä on talossa paljon tyhjennettävää. 

Nämä välipäivät toiden loppumisen ja matkan alkamisen välillä oli tarkoitus käyttää paitsi pakkaamiseen, myös viime hetken treenaamiseen (vähintäänkin pitkiä kävelymatkoja päivittäin, ehkäpä myös juoksulenkkejä) sekä kirjoittamiseen – sekä tämän blogin saattamiseen ajan tasalle molemmilla kielillä, että artikkelien viimeistelyyn, että saisin ne lähetettyä ennen matkaa toimittajalleni. Toisin kuitenkin kävi, koska onnistuin tietenkin sairastumaan juuri sopivasti. Tunnollinen suomalainenhan sairastaa vain lomalla, niinpä minäkin aloin oireilla flunssan merkkejä heti lauantaiaamuna (viimeisen työpäivän oltua perjantai). Flunssaa sairastan korkeintaan pari kertaa vuodessa eikä se yleensä ole kovin paha tapaus, tällä kertaa olin kuitenkin koko sunnuntain lähestulkoon vuodepotilaana enkä vieläkään kyllä juoksulenkeille lähtisi. Vaimo sentään kävi omin päin juoksemassa, kun hän näyttää välttäneen tämän taudin tällä kertaa. Eikä kirjoittamisestakaan olisi tullut kyllä niin tukkoisalla päällä yhtään mitään. Joka tapauksessa elämä alkaa jo voittaa ja ainakin pystyn jo kirjoittamaan – varmaan Nepaliin asti päästyämme olen jo ihan terve ja valmis valloittamaan vuoria!

Viimeinen rajanylitys Gibraltarin ja Espanjan välillä tulee varmasti tuntumaan oudolta. Olemme ylittäneet sen rajan useimpina päivinä viimeisen kuuden vuoden aikana, milloin autolla, milloin skootterilla, milloin kävellen, yleensä kiroillen jonojen takia, ja nyt kun mennään rinkat selässä yli viimeistä kertaa eikä ehkä ikinä nähdä sitä Gibraltarin kalliota enää... vaikea uskoa koko juttua. 

I must apologize to my non-Finnish-reading friends as you have been severely discriminated against – I just haven’t had the time/chance/energy to translate all our trip plans that my Finnish-reading friends have had the pleasure of reading! From now on I do try and do all the posts in both languages so you are also kept up to date. 

Incredibly enough, we are heading off the day after tomorrow! It’s always the same way – you wait for something for what seems like ages, make plans etc. and when the time comes, you feel “OMG I’m not ready! It’s so sudden!” We are definitely past the point of no return; the last working day was Friday, the removal company collected our stuff on Monday (we packed up all the essentials that we didn’t want to give up and sent to Gina’s parents’ house in Hungary) and tomorrow we will leave this house to spend the last night at our friends’ place in the centre of La Linea. First of all it’s a shorter way to the airport (we can literally walk there) and secondly it feels more prudent to finish up all the packing and getting rid of stuff etc. the day before so that on Thursday we don’t have to do anything else but walk to the airport. We have already been living a rather ascetic life for the past few days when everything has been either sold or packed away and our previously so beautiful and lovingly decorated house has been an absolute mess but it’s only going to get worse… yesterday I resorted to making soup in a frying pan as we had no more pots and yet there are still more things to sold or given away. 

Our intention was to use these couple of days that we are not working anymore to do not only packing but also last minute training (with lots of long walks and maybe running as well) and writing – bringing this blog up to date in both languages and finishing up my articles to send them off to my editor before the trip – but neither one of these really happened as I managed to come down with a cold at this very convenient time. Guess I am still a true Finn – we are so conscientious that we only get sick on holidays. I only get the cold maybe twice a year and normally it’s not too bad but now I was pretty bed-ridden all Sunday and while I’m getting better, I still wouldn’t be going out running. At least I can already do some writing, before with my brain being so muddled it would have been impossible. Anyhow, it looks like by the time we get to Nepal I will be fine and ready to conquer the mountains!

It’s going to be so weird crossing that border between Spain and Gibraltar for the last time (at least for now, we might come back to visit at some point). We have been crossing that border most days for the past six years, swearing at the border queues, either in a car or on a scooter or by walking, and now we will walk across with our backpacks for the last time ever. It still hasn’t really sunk in. We might never see that Rock again.