Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Tuesday, August 26, 2014

Osa Yksitoista: Arkielämän valitusta

Tähän reissun suunnittelun väliin päätin kertoilla vähän arkielämästäkin täällä Etelä-Espanjan maisemissa. Tarkemmin sanottuna halusin valittaa niistä asioista, mitkä täällä minua tai meitä ärsyttävät.

Näin alun disclaimerina mainittakoon, että en tykkää turhanpäiväisestä valittamisesta enkä sitä mielestäni paljoakaan tee. Se on erikoisen ärsyttävää, kun ihmiset muuttavat johonkin uuteen maahan ja sitten valittavat päivät pitkät, miten asiat ovat erilailla kuin heidän armaassa kotimaassaan. Prkl, muuta takaisin sitten, jos ei kelpaa, tai muuta jonnekin muualle! Yleensä yritänkin ottaa asiat sellaisina, kuin ne ovat, ja antaa sellaisten asioiden olla, joille en mitään voi. Mutta nyt kun Espanjan-aikani alkaa lähestyä loppuaan, ja varmasti tulen täältä monia asioita kaipaamaan, ajattelin vähän avautua niistä asioista, joita en usko kaipaavani täältä lähtiessäni.

Heti ensimmäisenä tulee mieleen töykeät asiakaspalvelijat. En sanoisi, että espanjalaiset yleensä olisivat töykeitä tai vihaisia ihmisiä, itse asiassa yleensä kadulla törmää hyvinkin ystävällisiin ja avuliaisiin ihmisiin. Mutta annas olla jos tämä kyseinen henkilö on jonkin tiskin takana ja asiakkaiden palvelu onkin hänen työtään, niin johan asenne muuttuu. Muistan menneeni alkuaikoina baaritiskille aikomuksenani tilata jotain juomaa ja seisoskelin siellä nöyrästi odottaen, etta joku seinäännojailevista ja keskenään juttelevista työntekijöistä tulisi kysymään, mitä saisi olla. Kerran joku heistä vahingossa vilkaisikin minuun päin, jolloin hymyilin ystävällisesti ja optimistisesti, mutta hän käänsi nopeasti katseensa pois ja jatkoi jutteluaan. Espanjalainen kaverini hyökkäsi sitten tiskille ihmetellen ”mitä sä täällä seisoskelet?” ja alkoi kirjaimellisesti huutaa ja huitoa niin, etteivät baarimikot voineet olla huomioimatta häntä. Olipa kyse sitten postineidistä tai tarjoilijasta tai mistä tahansa virastotyöntekijästä, useimmat asiakaspalvelijat käyttäytyvät kuin sinun pitäisi pyydellä anteeksi, että tulit sinne heitä häiritsemään eikä heistä irtoa hymyä eikä turhaa sanaa kuten tervehdykseen vastaamista. Poikkeuksiakin toki löytyy, se on aina iloinen yllätys.



Huutomisesta ja huitomisesta puheenollen, toinen asia, johon en ole vieläkään tottunut, on espanjalaisten äänekkyys. Jostain kumman syystä useimmat heistä keskustelevat desibelitasolla, jota suomalainen pitää huutamisena. Tämä näkyy ihan erikoisesti vaikkapa työpaikallani henkilökunnan ruokalassa. Siellä ei tarvitse olla kuin kolme tai neljä espanjalaista juttelemassa, niin melutaso on jo Cheekin konsertin luokkaa. Jos yritän puhua vierustoverilleni, minun täytyy huutaa hänen korvaansa, emmekä siltikään tahdo kuulla toisiamme. Asiaa tietenkin pahentaa se, että kaikki puhuvat yhteen ääneen ja näin ollen kaikkien pitää huutaa entistä kovempaa, jotta oma ääni kaikuisi muiden yli. En ymmärrä, miten he koskaan kuulevat, mitä keskustelukumppani sanoo. Muistan, että aluksi luulin tällaisia keskusteluja tappeluiksi ja pelkäsin sen yltyvän käsirysyksi, varsinkin kun espanjankielentaitoni ei yltänyt ymmärtämään, että he vain puhuivat säästä tai tulevan viikonlopun suunnitelmista. Suomalaisia tarvittaisiin kymmenkertainen määrä ja paljon promilleja, että saataisiin aikaiseksi samanlainen melusaaste.



Seuraava valituksen aihe on asuinolosuhteet. Pintapuolisesti katsottuna täällä on oikein hyvä asua. Asunnot ovat halpoja, etenkin viime vuosina talouskriisin seurauksena, joten mekinhän olemme elelleet täällä herroiksi kolmikerroksisessa talossa kahdestaan (tai no, kolmestaan jos kissakin lasketaan), mihin ei toki monissa maissa olisi meidän tulotasolla varaa. Mutta mutta, onhan asuntojen halvalle hinnalle syykin – ne on myös rakennettu hyvin halvalla eikä laadulla niin väliä. Esimerkiksi meidän talo, joka oli upouusi eikä kukaan ollut asunut täällä ennen meitä, näytti pintapuolisesti kaikin puolin hyvältä, mutta ei tarvinnut kauaa asua ennen kuin kaiken maailman pikkuvikoja alkoi ilmestyä. Ovet eivät oikein tuntuneet sopivan raameihinsa, ne olivat vähän vinksallaan eikä kaikkia ovia saanut suljettua ilman suuria voimanponnistuksia, kaasuboileri (joka siis tuottaa kaiken lämpimän veden) oikutteli monet kerrat, uunia ei voinut laittaa päälle ilman että sulake kosahti jne. Kaikki nämä viat kyllä korjattiin nopeasti ja ilmaiseksi, eli siinä mielessä ei voi valittaa, mutta kävi kyllä mielessä ettei minun koko Suomessa asumisaikanani tarvinnut soittaa huoltomiehelle yhtä monta kertaa kuin täällä ensimmäisen kuukauden aikana. Ai niin, ja kun tuossa aiemmin valitin espanjalaisten äänekkyydestä, eipä unohdeta ettei näissä taloissa ole minkäänlaista äänieristystä, vaan kaikkien naapureiden huutokonsertti kuuluu asunnosta toiseen. Kun naapureilla on pari vierasta päivällisellä (joka yleensä venyy yli puolenyön), me saamme nukkua korvatulpat korvissa.


Suomalaiset kaverini aina irvailevat, jos valitan miten kylmä täällä talvella. Monien mielikuvissa aurinkorannikolla paistaa aina aurinko ja minä täällä liihottelen bikineissa biitsiltä toiselle. Toki täällä talvellakin paljon lämpimämpää on kuin Lapin maisemissa ja monesti aurinkoistakin, mutta toisaalta kun kerran alkaa sataa, niin sehän ei lopu. Kaatosateet ovat lähes jokatalvinen ilmiö eikä tämä silloin kyllä aurinkorannikolta tunnu. Ennen kaikkea, muistakaapa ettei meidän talossa esimerkiksi ole minkään maailman lämmitystä – eli jos ulkona on 15C, myös sisällä on 15C ja vain vähän vähemmän tuulista kuin ulkona. Monet talvi-illat on värjötelty sohvalla nelinkertaisessa vaatetuksessa vilttien alla, yrittäen lämmitellä käsiä teemukillisen avulla. Sitä paitsi joka ikisessä asunnossa, jossa olemme täällä asuneet (kuuden vuoden aikana niitä on ollut viisi), home on ongelma. Nykyisessä talossa vähemmän kuin muissa, mutta yleensä syksyn sateiden myötä homekukat ovat alkaneet kukkia katossa ja seinissä samantien. Suomessa tämä on käsittääkseni suuri ongelma, täällä vaan kohautellaan olkia, todetaan että se on normaalia ja maalataan homeen päälle.



Tietynlainen huolettomuus on aika yleinen asenne täällä. Minusta ”manana manana” on vähän klisee eikä välttämättä pidä paikkaansa, ainakaan yhtään sen enempää kuin esimerkiksi Irlannissa, mutta ihmiset eivät näytä pitävän monia asioita niin tärkeinä kuin mitä ne meidän mielestä ovat. Vaimoa esimerkiksi ärsytti aina suunnattomasti autonomistajana se, miten muut ihmiset pysäköivät autonsa miten sattuu liian lähelle muita, jolloin helposti ovea avatessa töytäisee toista autoa aiheuttaen naarmuja tai kolhuja – mutta mitäs siitä, onhan niitä kolhuja entisestään vaikka millä mitalla, eikä kenellekään tulisi mieleenkään jättää lappua ”anteeksi, kolhin autosi, maksan vahingot”, koska eivät paikalliset näytä niitä kolhuja pahemmin korjailevan. Monet autot ajelevat ympäriinsä ihan kolaroidunnäköisinä, eikä se näytä menoa haittaavan. Vaimo sen sijaan stressasi jokaisesta pikku naarmusta ja murehti aina autoa pysäköidessään, montako uutta naarmua löytää takaisin tullessaan.


Mikäpä sen ärsyttävämpää kuin tällainen turhanpäiväinen valitus. Emmehän toki olisi täällä kuutta vuotta viihdytty, jos kaikki olisi niin huonosti. Totta puhuen, mukavaa täällä on ollut asua ja monia asioita tulee ikävä, päätinpä tällä kertaa listata niitä asioita, joita ei tule ikävä. Ehkä seuraavassa postauksessa käsittelemme, miksi Espanjassa on kivaa asua! Alla esimerkkejä siitä.








No comments:

Post a Comment