Osa Viisikymmentäneljä – Part Fifty-Four: Abel Tasman & Marlborough Sounds

Lauttamatka Wellingtonista lahden yli Pictonin kylään eteläiselle saarelle kestää yllättäen lähes kolme tuntia, vaikka välimatka näyttää lyhyeltä. Firmoja on kaksi, joista valita; Interislander ja BlueBridge. Hinnat ovat melko identtiset, noin 50 NZD per henkilö (ilman autoa) suuntaansa, mutta Interislandilla oli enemmän lähtöjä joten saatoimme valita sopivamman ajan – siksi päädyimme tähän firmaan. Interislandin terminaali oli tosin kauempana kaupungin keskustasta ja sinne piti ottaa rautatieasemalta shuttle bus (2 NZD per hlö), joka meni noin 50 minuuttia ennen lautan lähtöä. Kaikki tämä sujui odotetun helposti ja mallikkaasti ja lauttamatka oli ihan mukava. Saapuessamme näimme jo osan häikäisevän upeista Marlborough Sounds-vuonoista. Pictonista nappasimme vuokra-auton, kasvispurilaiset lounaaksi ja lähdimme ajamaan kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa. Valitsimme niin sanotun ”scenic route” eli maisemareitin, joka meni pitkin kapeaa ja mutkaista tietä vuonojen läpi, kieltämättä todella kauniiden maisemien läpi. 

On the ferry

The ferry trip from Wellington across the water to the township of Picton on the South Island takes almost three hours, although the distance seems really short. There are two companies to choose from; Interislander and Bluebridge. The prices are more or less the same, around 50 NZD per person without a vehicle, but Interislander had more departures and therefore we could choose a more convenient time, so we chose that one. Their terminal is further away from town though and you need to take a shuttle bus (2 NZD per person) from the railway station 50 minutes before the ferry departure. As is to be expected, that went all smoothly and the ferry trip itself was fine. On arrival we already saw some of the spectacular Marlborough Sounds. We picked up our rental car from Picton, grabbed veggie burgers for lunch and headed towards Abel Tasman National Park along the scenic route that winded its way through the fjords (I suppose they are sounds, actually) with some truly amazing scenery. 

Abel Tasmanin kansallispuisto on Uuden-Seelannin pienin ja samalla suosituin kansallispuisto (niin kuin olen sanonut, täällä tykätään aina laittaa superlatiivit joka paikkaan – kaunein, suurin, suosituin ja niin edelleen!), mikä käytännössä tarkoittaa että se on turhan täynnä turisteja. Yritimme mennä spontaanisti, suunnittelematta kaikkea turhan tarkasti etukäteen, mutta majoituksen löytäminen ei ollutkaan niin helppoa huippusesongin aikaan. Telttailu ei kylmän ja sateisen sään takia houkutellut, onneksi onnistuimme saamaan viimeiset mökit varattua sekä Marahaussa (puiston eteläpäässä) että seuraavaksi yöksi Poharassa (puiston pohjoispäässä). Kuuluisa Abel Tasman Coastal Track-patikkamatka olisi kestänyt kokonaisuudessaan 3 – 5 päivää, mutta meillä ei ollut aikaa niin pitkään tallusteluun, joten päätimme tehdä päiväreissun polun molemmissa päissä ja tällä tavalla nähdä enemmän koko alueesta. Marahaussa on tarjolla kajakkivuokrausta ja vesitakseja joka lähtöön, olimme suunnitelleet kajakilla menoa kävelyn sijaan, mutta se osoittautui ensinnäkin liian kalliiksi (65 NZD per hlö päivän kajakkivuokra) ja toisekseen, koska oli niin sateista ja kylmää, ei veteen meno houkuttanut ollenkaan. Päätimme siis mennä vesitaksilla Anchorageen asti (35 NZD per hlö) ja kävellä sieltä takaisin Marahauun, noin 4 tuntia. 

With cloudy weather the scenery doesn't look like in the brochures...

Water Taxi ready to go

Abel Tasman is the smallest and the most visited national park in NZ (as I have said before, the kiwis really like their superlatives – everything is the biggest, the most beautiful, the most popular etc.) which in practice means it’s way too full of tourists. We had tried to go about rather spontaneously without planning too much in advance but it turned out to be a bit challenging finding accommodation during this high season. The cold and rainy weather didn’t really make camping appealing but luckily we managed to find the last available cabins both in Marahau (at the southern end of the park) and for the following night in Pohara (at the northern end of the park). The famous Abel Tasman Coastal Track would take 3 – 5 days in total but since we didn’t have that much time for hiking, we decided to do a day trip at both ends so that we can see more of the area. In Marahau you have all sorts of kayak hire and boat trips available and we were considering doing kayaking instead of hiking but decided against it for two reasons; first of, it was really expensive (65 NZD per person for one day kayak hire) and secondly it was too cold and rainy for us to want to get into the water. So we decided to take a water taxi (35 NZD per person) to Anchorage and do the 4-hour hike back to Marahau from there. 

Split Apple Rock

Vesitaksi lähti aamulla klo 9. Se oli jo itsessään ohjelmanumero, sillä turistit istutettiin paatteihin jo toimistolla ja nämä veneet sitten vedettiin traktorin perässä vesirajaan asti. Marahaussa ei ole mitään satamaa, oletettavasti tämän takia veneet täytyy säilyttää kuivalla maalla. Vene pysähtyi ensin ”Split Apple Rock”-kiven luona, joka on kuulemma Uuden-Seelannin kuvatuin kivi (taas nämä superlatiivit!), siitä en ollut kyllä kuullutkaan mutta oli kai se halkaistun omenan näköinen kallio vedessä ihan mielenkiintoinen näky. Toinen pysäkki tehtiin saaren luona, jossa majaili hyljeyhdyskunta – siellä juuri ja juuri erotti pari tukinnäköistä hyljettä loikoilemassa märillä kallioilla. Ihan kiva, että tällä lailla sai rahalleen vähän enemmän vastinetta, kun sai pienen nähtävyyskierroksen ennen kuin vietiin sinne Anchorageen asti. Kuten sanottua, kelit eivät oikein suosineet, koska vettä satoi taivaan täydeltä eivätkä ne postikorttimaisemat näyttäneet ihan niin hienoilta kuin esitteissä. Joka tapauksessa, täytyi pitää mielessä, että tähän mennessä Uuden-Seelannin sää oli hellinyt meitä todella paljon (lähes joka päivä oli ollut aurinkoista ja suhteellisen lämmintä), joten ei auta valittaa jos kerran sataa. Sitä paitsi, olihan meillä täydet varusteet, joten lähdimme tallustelemaan sadetakeissa, kurahousuissa ja vedenpitävissä vaellussaappaissa, joiden lisäksi meillä oli myös sateenvarjot. Aikamme käveltyämme ilma alkoi kirkastua ja lopulta jopa aurinko tuli esiin, joten pääsimme sitten kuitenkin nauttimaan niistä mahtavista maisemista: upean turkoosi meri, kultaiset hiekkarannat (kuulostaa kliseeltä, mutta se hiekka oli todella kullanväristä!) ja loputtoman vihreät metsät ympärillä. Matkan varrella kaskaat pitivät mahdotonta mekkalaa ja pienet linnut lentelivät ympärillä, varsinkin uteliaat fantailit. Itse patikkamatka, huolimatta nimestään ”rannikkoreitti”, ei suurimman osan aikaa itse asiassa ollut rannalla, vaan metsän siimeksessä ja sieltä saattoi aina välillä piipahtaa rannalle muutaman sadan metrin lisämatkalla. Polulla oli melko paljon porukkaa, mutta ei se sentään niin täynnä ollut kuin Tongariro. 

Finally the sun came out

The water taxi started at 9am and it was an experience in itself, as the tourists were seated on the boat already at the office and the boats were then pulled to the water by tractors. There didn’t seem to be any sort of a harbour in Marahau so I suppose that’s why they keep the boats on dry land. The boat took us first to Split Apple Rock which is apparently the most photographed rock in NZ (there we go again with the superlatives!). I had never heard of that but I suppose the rock sticking out of the sea looking like a split apple was pretty interesting. The second stop was made by an island with a fur seal colony – you could just about make out a few log-looking seals lying around on the wet rocks. It was nice to get a little bit more for your money as you kind of got a little sightseeing tour before being dropped off at Anchorage. Unfortunately the weather was really not co-operating with rain pouring down so the picture-perfect scenery didn’t look quite as appealing as it did in the brochures. However we have to appreciate it that until now we have been really lucky with the weather in NZ as it has hardly rained and most of the time it was sunny and relatively warm so we can’t really complain about the rain once it happens. In any case we were as prepared as humanly possible with rain coats, water-proof trousers and shoes and umbrellas. After walking for a while it started to clear up and finally the sun came out so we could appreciate the gorgeous views: amazingly turquoise water, golden beaches (yes, it sounds like a cliché but the sand really looked golden!) and endless lush forest surrounding us. The cicadas were making an incredible racket and lots of cute little birds were flying around us, especially the curious little fantails. The walk itself, despite its name “Coastal Track”, was most of the time not actually on the beach but a little more inland, from where you could do little side trips of a few hundred metres at a time to visit the bays. It was somewhat busy with hikers but nowhere near as crowded as Tongariro had been. 

Kävelymatka Marahauun kesti melkein neljä tuntia, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohti Poharaa pitkin mutkaisia vuoristoteitä. Puiston pohjoisosa on vähemmän suosittu käyntikohde turisteille, koska sinne on pitempi matka eikä mitään julkisia kulkuneuvoja. Pohara on ihan pienenpieni kylä, jossa oli nähdäkseni muutama talo, yksi ravintola ja leirintäalue, jossa olimme yötä mökissä. Leirintäalueemme oli ihan meren rannalla todella kauniissa paikassa, jossa oli mukava nauttia illalla lasit viiniä rannalla. Kova tuuli tosin ajoi meidät sisätiloihin loppuillaksi. Aamulla ajoimme Poharasta noin 15 minuutin ajomatkan päähän Wainui Falls-vesiputousta kohti. Kun eilen olimme kävelleet melkoisesti, päätimme tänään tehdä vain kevyen tunteroisen kävelyn putouksille ja takaisin. Siellä olikin tosi kaunista ja viime aikojen sateiden takia itse vesiputous virtasi aika runsaana. Ajaessamme takaisin poimimme kyytiin kaksi liftaajaa, nuoren hollantilaispariskunnan, jotka olivat matkalla takaisin Nelsoniin tehtyään vapaaehtoistyötä farmilla. Oli mukavaa, että voimme auttaa muita matkalaisia, kun meillekin aina löytyi kyyti helposti liftatessamme.

On the windy beach in Pohara

The hike back to Marahau took nearly four hours, after which we started driving along the windy mountain roads towards Pohara. The northern end of the park is less popular among tourists since it’s further away and there is no public transport. Pohara was a tiny township with a few houses, one restaurant and a holiday park where we stayed the night in a cabin. The holiday park was right at the stunningly beautiful beachfront where we enjoyed a glass of wine in the evening – however it was too windy to linger too long outdoors. In the morning we drove about 15 minutes out from Pohara towards Wainui Falls. As the previous day we had done quite a long hike, we decided just to do a short 1-hour walk to the falls and back. It was a really lovely walk and with the rain falling on previous days, the falls were flowing pretty nicely. On the way back we picked up two hitchhikers, a young Dutch couple who were on their way back to Nelson after doing some voluntary work in the area. It was nice to be able to help other travellers and this way pay back for all the times we were given a ride. 

Nyt matkasimme takaisin kohti Pictonia sen saman maisemareitin kautta, ja toivoimme löytävämme telttapaikan yhdestä valtion (DOC eli Department of Conservation) ylläpitämistä leirintäalueista. Heillä on eri tasoisia leirintäalueita, jotkut ovat hyvin vaatimattomia joissa on vain ulkohuussi eikä mitään muita palveluja (nämä ovat hyvin halpoja, 6 NZD per hlö) ja toiset taas ovat kuin kaupallisia leirintäalueita vessoineen, suihkuineen ja keittiötiloineen. Koska tarvitsimme keittiön ruoan laittoon, päädyimme yhteen näistä kalliimmista (15 NZD per hlö) alueista ihan meren rannalla. Tämä oli telttamme joutsenlaulu, päätimme nimittäin hankkiutua siitä eroon tämän yön jälkeen – Uuden-Seelannin ilmasto on liian epävakaa telttailuun meille, aina on sateen riski ja sitä paitsi liian kylmää, öisin lämpötila laski aina alle mukavuusrajan. Viimeinen yö teltassa meni jotenkuten, mutta oli kyllä kylmä. Ainakin alueen maisemat olivat upeat, olimme yhden Marlborough Soundsin vuonon rannalla ja sieltä oli lyhyt ajomatka Queen Charlotte Trackin alkuun. Tämä olisi ollut jälleen kerran noin 4 päivän patikkamatka, mutta me kävimme siellä vain kääntymässä parin tunnin kävelyllä. Todella kaunista ja tällä kertaa ilma suosi meitä, sillä oli kaunista ja aurinkoista. Nautimme maisemista ja luonnon rauhasta. Sitten olikin jo aika palauttaa vuokra-auto ja nukkua yksi yö Pictonissa hostellissa (jonne jätimme myös telttamme jonkun onnekkaan reppureissaajan löydettäväksi), josta matka jatkui seuraavana päivänä bussilla Kaikouraan noin parin tunnin päähän.

Marlborough Sound

We drove back towards Picton hoping to find a place in one of the government-run camp sites (DOC or Department of Conservation). They have camp sites of different levels, from the very basic that only have a long-drop toilet (costing 6 NZD per person) to serviced ones with proper toilets, showers and kitchen facilities for 15 NZD per person. Since we needed to be able to cook, we headed for the serviced ones and luckily found a place right at the Marlborough Sounds. This was going to be the end of our camping era as we had decided to get rid of the tent after this night. The climate in NZ is not really ideal for camping as there is always a risk of rain and most of the time it’s too cold for us anyway – in the night time the temperature plummets below our comfort zone. Our final night in the tent was ok though it did get really cold. The setting was amazing though, right at the shore of a fjord. It was a short drive to the start of the Queen Charlotte Track which would be another one of these 4-day-hikes that we didn’t have time for, so we just did a short bit of it for a couple of hours. It was really beautiful and the weather was favourable, nice and sunny. We really enjoyed the gorgeous scenery and the tranquillity of nature, it was not too crowded at all. After the walk we headed to Picton, returned our rental car and stayed the night at a hostel (where we also left the tent for some lucky backpacker). The following day we continued by bus towards Kaikoura a couple of hours away.