Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Friday, January 30, 2015

Osa Viisikymmentäyksi – Part Fifty-One: Lake Taupo



Taupo-järvi on ensinnäkin Uuden-Seelannin suurin järvi, ja kuulemma koko eteläisen pallonpuoliskon suurin järvi 616 neliokilometrin pinta-alallaan. Kuten odottaa saattaa, järven ympärille rakentuu suuri matkailubisnes ja tarjolla on kaiken maailman risteilyä, melontaa, jetski-vuokrausta ja vaikka mitä. Minun suunnitelmissani oli toteuttaa pitkäaikainen unelmani laskuvarjohyppy Taupossa, koska sitä mainostettiin Uuden-Seelannin halvimmaksi (markkinointipuheissa joka paikka on aina ”Uuden-Seelannin paras/suurin/kaunein/pisin/kuuluisin” jne) ja surffailuhostimme Zoran oli luvannut jo hankkia minulle vielä alennuksen, koska hän tunsi firman omistajan. Niinpä jo lähestyessämme kaupunkia tunsin perhosia vatsassa: aioinko todellakin hypätä lentokoneesta seuraavana päivänä? Hyppy oli vähän niin kuin synttärilahja sekä itseltäni että Ginalta, koska häntä ei huvittanut hypätä ja toki kaikkine alennuksineenkin se oli huomattavasti kalliimpi aktiviteetti kuin mitä yleensä teemme yhdessä. 
Lake Taupo

 Lake Taupo is not only the largest lake in NZ but actually the largest one in the whole of Southern hemisphere with an area of 616 sq km. As might be expected, a wide range of tourism products has evolved around the lake and if you don’t mind spending money, you can do all sorts of lake cruises, kayaking, rafting, jet ski and all that. My plans involved crossing one thing off my bucket list: skydiving. Taupo seemed like a good place to do it as it was marketed as being the cheapest in NZ (in marketing speeches everything is always “the best/the biggest/the most famous/the most beautiful of NZ”) and our host Zoran had already promised to get me a further discount since he knows the owner of the company. Already on arrival to town I felt some butterflies in my stomach – am I really going to jump out of an airplane tomorrow? It was going to be a kind of a birthday present from both myself and from Gina since Gina didn’t want to jump and even with all the discounts it was still a lot more expensive an activity than what we normally choose to do. 
Ready to go!

Zoran tuli meitä sovitusti vastaan bussille, vaikka hänet oli ”kidnapattu” edellisenä yönä; rankan juopottelusession päätteeksi hänen kaverinsa olivat kaapanneet hänet kyytiinsä ja Zoran heräsi jossain parin tunnin päässä kotoa. Näin ollen jouduimme vähän odottelemaan, mutta saimme lopulta kyydin hänen luokseen, jossa suunnittelimme visiittimme kulun. Laskuvarjohyppy varattiin seuraavalle aamulle (iiks!) ja iltapäivälle Zoran lupasi järjestää meille alennuksen purjeveneristeilylle, koska hän tuntee myös sen firman omistajan. Sohvasurffailussa on ilmaisen majoituksen lisäksi paljon muita etuja, vaikkakin pääasiallinen tarkoitus on tavata paikallisia ja saada näin matkailusta enemmän irti. Zoranin talo oli todella lähellä tätä kuuluisaa järveä, joten iltapäivän ratoksi kävimme kävelemässä järven rannalla ja illalla grillasimme Zoranin ja hänen unkarilaisen tyttöystävänsä Gerdan kanssa. Katsoimme myös melko rankan uusi-seelantilaisen leffan ”Once were warriors”, joka kuvasi rankalla kädellä nykyajan maorien elämää. Toivottavasti leffa ei kuvaa kovin monien nykytodellisuutta, oli nimittäin vähän masentava. 
About to land

As agreed, Zoran did come to pick us up from the bus stop, even though he had been ”kidnapped” the previous night; his mates had kidnapped him after a hard drinking session and he woke up a couple of hours away from Taupo. So we had to wait a little bit but in any case he did show up and took us to his place where we planned our visit. The skydive was booked for the following morning (yikes!) and for the afternoon Zoran promised to arrange a discount for a sailing cruise since he also knew a guy doing the cruises. There are plenty of benefits in this couchsurfing business, even though the main point of it is not economical but getting to know the locals and their way of life and this way get more out of your travels. Zoran’s house was really close to this famous lake so we went for a little walk along the lake shore and in the evening we did BBQ with Zoran and his Hungarian girlfriend Gerda. We also watched a Kiwi movie called “Once were Warriors” that depicts the modern-day life of the Maoris – I must say I hope it’s not a realistic description of many of their lives as it was pretty depressing. 

Aamulla heräsin sangen jännittyneenä ja vähän hermostuneena. Zoranin neuvon mukaan en syönyt aamupalaa, ettei hypätessä tule huono olo, mutta aamukahvit uskalsin juoda. Mentiin sitten lentokentälle, jossa meni alkuvalmisteluissa vähintäänkin tunti – piti allekirjoittaa kaikki paperit, joiden mukaan on oma vika jos kuolee, piti käydä läpi kaikki vaihtoehdot (hyppääkö 3000 vai 5000 metristä, ottaako kuvapaketin vai videon jne.) ja odotella loputtomasti, kunnes lopulta saatiin haalarit päälle ja kaikki kamat ylle. Hyppäsin tietenkin tandemina, eli heppu teki kaiken eikä minun tarvinnut kuin kirkua. Meitä oli ehkä 8 tai 10 hyppääjää, kaikki mentiin 5000 metristä, jossa vapaapudotusta tuli noin minuutin verran. Minä olin viimeinen hyppääjä, oli se hurjaa istua koneessa ja katsoa, miten yksi toisensa jälkeen hyppäsi koneesta tyhjyyteen. Sydän hakkasi hurjaa vauhtia mutta liian myöhäistä perua, minut oli jo sidottu siihen heppuun joka suunnilleen kantoi/työnsi minut kohti koneen ovea ja menoksi! Vapaapudotus oli ihan uskomaton tunne, samoin varjon avautuessa kun ilmavirta yhtäkkiä kiskaisi meidät takaisin ylöspäin, siinä meni monta minuuttia vaan kirkuessa ja nauraessa mutta oli se hauskaa. Adrenaliinihumala. Laskeutuessamme tuntui hetken aikaa, etten päässyt ylös, jalat ja kädet tärisivät pitkän aikaa ihan hillittömästi. Hyppy ja handycam-kuvapaketti maksoivat yhteensä noin 410 NZD (hyppy 349 NZ, kuvapaketti 99 NZD ja muutama dollari lisää luottokorttimaksun takia). Oli kyllä sen arvoista, kerran elämässä-tyyppinen kokemus. 

I woke up in the morning feeling very excited and a little nervous. As advised by Zoran I didn’t have breakfast to avoid feeling sick during the jump but I couldn’t resist my morning coffee. We got to the airport where the whole preparation procedure took well more than hour – having to sign my life away in various forms, going through all the options (whether you want to jump from 3000 or 5000 metres, do you want pictures, do you want videos etc.) and loads of general waiting around, until we finally got into the overalls, the harnesses and the rest of the gear and off we went. Obviously this was a tandem jump, meaning that the guy did everything and all I had to do was scream. Which I did, very ardently. There was maybe 8 or 10 of us on the plane, everyone doing the 5000m jump which gives you about a minute of freefall and I was the last one to jump. What a feeling, sitting there on the plane watching one person after another disappearing into the vast emptiness. My heart was racing but it was too late to change my mind, I was already strapped onto the guy who was half carrying, half pushing me towards the door and wheew! Freefalling was just an incredible feeling, as was the sudden pull back up as the parashoot opened. I was just screaming and laughing manically, it was so much fun and so very terrifying at the same time. Totally drunk on adrenalin. When we landed I felt I just cannot get up, my legs and hands were shaking so hard ages after the jump. The whole thing cost around 410 NZD (the jump 349 NZD, pics 99 NZD and some surcharge on credit card payment) and I think it was definitely worth it, once in a life time sort of an experience. 

Suunnitelmien mukaisesti iltapäivällä menimme sitten purjeveneristeilylle rauhoittumaan, kun Zoranin kautta saimme sen 20 NZD:lla (normaalihinta olisi ollut 45 NZD mikä olisi kyllä ollut liikaa). Risteily kesti noin 2,5 tuntia kokonaisuudessaan ja tärkein pointti oli Maori-kallioveistosten näkeminen, jotka olivatkin kyllä vaikuttavia. Kuvittelin tietenkin ensin, että ne ovat ikivanhoja ja ihmettelimme jo, miten maorit olivat onnistuneet tekemään nämä veistokset ilman mitään työkaluja jne. Mutta sitten kävikin ilmi, että ne oli tehty vuonna 1981. No, se selittää miten ne oli tehty, mutta ei tee tulosta yhtään vähemmän hienoksi. Muuten risteilyssä ei kyllä ollut paljon mitään pointtia, näkihän siinä kivoja järvimaisemia ja hintaan kuului yksi kahvi tai muu alkoholiton juoma, mutta siinäpä se. Risteilyn jälkeen Zoran vei meidät vielä Huka Falls-vesiputoukselle, joka oli muutaman minuutin ajomatkan päässä kaupungista ja se oli kyllä hieno paikka, kuten kuvista näkyy.
Illalla laitoimme Zoranille ja Gerdalle ruokaa ja nautimme vähän viiniä raskaan päivän lopuksi, seuraavana päivänä matka jatkuu taas bussilla kohti pikkuruista vuoristokylää nimeltään Ohakune (kesti todella kauan ennen kuin onnistuimme muistamaan tämän nimen!), josta teemme kuuluisan Tongariro Alpine Crossing-vuoristopatikkamatkan. 
Maori rock carving

As planned, in the afternoon we went to chill to a sailing cruise that only cost us 20 NZD per person through Zoran (the normal price was 45 NZD which I think would have been way too much). The cruise took about 2,5 hours in total and the main point of it was seeing very impressive Maori rock carving. I imagined that they were ancient and were wondering how on Earth they managed to do that without the modern tools etc. but then it turned out the carvings were done in 1981. Well, that explains how they were made but it doesn’t make the result any less impressing. Other than that there wasn’t much point to the cruise, yes you could see the nice lake scenery and got a coffee or a soft drink included but that’s about it. After the cruise Zoran took us to Huka Falls, that was a really lovely place as you can see of the pics.
In the evening we cooked for Zoran and Gerda and had a few glasses of wine to wind down after an exciting day. The following day we hit the road again, this time heading to the tiny alpine town of Ohakune (it took us ages to memorise that name!) which will serve as a base for our Tongariro Alpine Crossing. 
Huka Falls

No comments:

Post a Comment