Kuka Nomadi? Nomadi Who?

Friday, October 3, 2014

Part Twenty – Osa Kaksikymmentä: Annapurna Trek part 2



 6. päivä: Heräsimme aamulla kiitollisina siitä, ettemme tunteneet vielä mitään vuoristotaudin oireita – tässä korkeudessa niitä voi jo odottaa ja aiemmasta kokemuksesta pelkäsimme heräävämme keskellä yötä päänsärkyyn ja pahaan oloon. Toistaiseksi ei onneksi mitään ongelmia!

 
Korkean ilmanalan vaikutukset tosin huomaa kävellessä. Tämän päivän kävelymatkan oli tarkoitus olla helppo ja nopea (toisaalta nepalilaisilla on toki eri käsitys siitä, mikä on helppo kävelymatka ja myös siitä, mikä on ylämäki), mutta olimme molemmat vähän heikossa hapessa (kirjaimellisesti!) ja loivakin ylämäki tuntui aika hankalalta. Etenimme siis hyvin hitaasti ja pysähtelimme paljon lepäämään. Tässä osassa trekkiä kylät ovat harvemmassa eikä ruokapaikkaa löydy ihan puolen tunnin kävelymatkan päästä, joten piti suunnitella vähän tarkemmin, mihin asti jaksaa mennä ennen lounasta. 




Lopulta pääsimme kuitenkin määränpäähämme Manangiin (3500m), jonne meidät toivottivat tervetulleiksi kymmenet jakit. Olivatpa ne massiivisia möhkäleitä!
Täällä meillä on vähän keskimääräistä parempi majatalo, jossa meillä on jopa oma vessa ja ravintolassa on vähän monipuolisempi valikoima. On täällä tosin niin kylmä, että pitää sisätiloissakin istua toppatakki päällä ja pipo päässä korttia pelatessa. Täällä kelpaa siis viettää ”sopeutumispäivää” – ollaan täällä kaksi yötä yrittäen totutella korkeaan ilmanalaan. Huomenna on tarkoitus käydä pienellä kävelyllä Bhairusin kanssa, kuulemma parisataa metriä ylemmäs ja sitten takaisin, sen kai pitäisi myös auttaa sopeutumista. Yksi mahdollisuus olisi myös käydä katsomassa ”Ice lake”-järveä, joka olisi 4600m korkeudessa, mutta se kuulostaa kyllä melko mahdottomalta ”pikku päiväretkeltä” tällä hetkellä. Onpa niitä jäätyneitä järviä nähty ennenkin. Nyt on tärkeää lepäillä ja toivon mukaan ollaan kunnossa niitä tulevia raskaampia päiviä varten.



Day 6: We woke up feeling grateful that we hadn’t been feeling any adverse effects of the altitude so far. Based on previous experiences in high altitude we had been prepared for waking up in the middle of the night with headache and nausea. So far so good!

You can feel that we are high up while walking though. Today’s walk was meant to be quick and easy (even though the Nepali have obviously very different definitions of things like easy walk and uphill), but we were both feeling very out of breath and even slight ascending felt pretty challenging. Therefore we took it really slow and had plenty of rest stops. In this part of the trek the villages are more few and far between so some planning was needed to time lunch and tea breaks.
Finally we did get to our destination, Manang (3500m) and we were welcomed by a great big herd of yaks. They were some massive creatures!

Here we have a bit nicer than average guest house (we even got our own toilet!) and their restaurant seems to have somewhat more selection than the other guest houses so far, so it’s a nice place for an acclimatization day. However, it is still so cold that we need to be wearing our down jackets and woolly hats while inside playing cards, drinking tea etc. We are staying here two nights with the aim of adapting to the altitude. Tomorrow we are meant to do a little day hike with Bhairus, he said it would be just around 200m elevation and then back down, which apparently should help with the acclimatization process. Another option would have been to go to the “Ice Lake” but that would be around six hours hike and the altitude would be 4600m – that feels pretty impossible right now. Hell, I have seen a few frozen lakes in my time, now we want to get some rest and hopefully feel up for the big task ahead. 



Päivät 7 & 8:
Käytiin sillä ”pienellä kävelyllä” Manangin kulmilla. Melkein kuoltiin. Molemmat. Pakko oli myöntää tappiomme. Korkea ilmanala hakkasi meidät, vaikka outoa kyllä olemme olleet korkeammalla pitkiä aikoja Etelä-Amerikassa, sekä tehneet lyhyempiä intensiivisempiä trekkejä korkeammille vuorille aiemmin. Tiesimme toki jo etukäteen sen, ettei sillä ole juuri väliä miten terve ja hyvässä kunnossa sitä on tai montako kertaa sitä on kiipeillyt aiemmin, koskaan ei voi tietää milloin se iskee ja kuinka lujaa. 



Hassua kyllä, meistä kummallakaan ei ollut niitä tavallisia oireita päänsärystä ja pahoinvoinnista unettomuuteen, mutta henki ei kerta kaikkiaan kulkenut levossakaan, mikä voi olla varoitusmerkki keuhkoödeemasta (eli vettä keuhkoissa, ei mikään kiva juttu). Kahdeksannen päivän aamuna, kun meidän oli tarkoitus jatkaa Torong Pediin (vielä 700m ylemmäs) heräsin jo valmiiksi hengästyneenä ja heikossa kunnossa. Yritin päästä ulos makuupussista, mutta vetoketju oli jumissa, joten taistelin sen vetoketjun kanssa kunnes melkein aloin itkeä: tässä pitäisi lähteä kiipeilemään vuorille, enkä jaksa edes päästä makuupussista ulos! Joskus kaikki vaan tuntuu ihan liian raskaalta. 

Joten pakko oli luovuttaa, ei tässä kunnossa ylösmenosta olisi tullut mitään. Ei muuta kuin takaisin alas. Päästiin moottoripyörän kyydillä Chameen asti (siinä olisi mennyt 2 päivää kävellessä), sieltä sitten käveltiin vielä päivä alas, kunnes pääsi sellaisille korkeuksille että jeepit kulki. Jeepillä sitten päästiin takaisin alas Besi Sahariin, josta silloin aikoinaan trekki alkoi. Jeeppikyyti oli muuten jo itsessään melkoinen kokemus – harvoin on niin pomppuista kolmea tuntia ollut. Besi Sahariin päästyämme onnistuttiin järjestämään taksikyyti Pokharaan. Se oli kuulemma pyhäpäivän takia ”hieman hintava”. Ei sillä hetkellä kyllä 40 euroa kolmen tunnin taksimatkasta tuntunut yhtään kalliilta, kun ottaa huomion vaihtoehdon: odottaa seuraavaan päivään ja mennä taas minibussilla, jossa ei mahdu edes ajattelemaan ja luoja tietää, montako tuntia siinä hommassa olisi mennyt. Näin ollen pääsimme mukavasti hotelliimme asti Pokharassa pari päivää etuajassa. 

Vaikka kaikki ei mennytkään ihan nappiin (oppaamme mukaan oli ”little bit no success”) trekillä, olimme silti tosi tyytyväisiä reissuun kokonaisuutena. Nautimme silti valtavasti upeista näköaloista, tapasimme hienoja ihmisiä ja opimme paljon elämästä Himalajan vuoristossa. Toki oli harmillista jättää kesken, mutta joskus sitä vaan täytyy osata luovuttaa ja huolehtia terveydestään – ei sentään jouduttu helikopterilla pelastettaviksi, sehän vasta olisi ollut noloa!

Days 7 & 8: Well, the time came to admit our defeat. The altitude beat us, even though strangely enough we had been higher up before for extended periods in South America, as well as having climbed two other higher mountains in short and intensive trekking trips before. However, as we knew before about the altitude sickness – it doesn’t really matter how fit and healthy you are or how many times you have been high up before, you never know when it’s going to hit and how hard. 

Neither one of us really had the usual symptoms of headache, nausea or insomnia, but we were just really badly out of breath all the time, even while resting, which can be an early symptom of lung odema which is pretty bad stuff.  In the morning of day 7 when we were supposed to continue up to Thorong Pedi (another 700m up), I woke up already out of breath and feeling generally like crap. I was trying to get out of my sleeping bag but the zipper was stuck, so I was struggling with the zipper and nearly started crying; I’m supposed to climb mountains today and I can’t even get out of my sleeping bag! Sometimes everything just feels way too hard. So we just had to face it – we are not going to go any higher but turn back instead. So we could get motorcycle ride down to Chame (saving us two days of trekking), then we trekked another day until we could take a jeep down to Besi Sahar which had been the starting point for the trek. The jeep ride was an experience in itself – that was the bumpiest three hours I have ever spent! Once in Besi Sahar, we managed to hire a taxi to take us directly to Pokhara, which due to the festival was going to be “a little bit expensive”. To be honest, at that point paying about 40€ for 3 hours’ taxi ride really didn’t feel too expensive at all, with the option being waiting until the following morning to take another one of those micros where you have hardly even space to breath. So we arrived in Pokhara three days early which gave us some more time to explore the town. 


So, even though our trek turned out to be “a little bit no success”, as Bhairus put it, we don’t really feel bad about it. We did still enjoy the trek immensely, we saw awe-inspiring views, met great people and learned a lot about the life in the Himalayas. Of course it was a little bit disappointing not finishing it as planned, but sometimes you just have to know when to give up and not mess with your health – we really didn’t want to get to the point where we would have needed helicopter rescue (now that would have been embarrassing!).

No comments:

Post a Comment